Punkkua ja politiikkaa

Olen aiemmin maininnut blogissani, että minulla on meneillään uuden vuoden lupaus, että syön kerran viikossa pizzaa. Tämä uuden vuoden lupaus kulkee nimellä pizzaperjantai. Olen pyrkinyt löytämään käyntikohteikseni ihmisten suosituksista hyvätasoiset ja pizzaan riittävällä vakavuudella suohtautuvat ravintolat. Muutama kebebpizzeriakin vuoden ensimmäiseen puoliskoon on mahtunut, mutta ne eivät valitettavasti kilpaile samassa sarjassa näiden oikeiden pizzerioiden kanssa.

Tämän uuden vuoden lupauksen vuoksi kesälomamatka suuntautui itseoikeutetusti Italiaan, jossa pizza on lähiruokaa. Italiassa hyvän pizzan metsästäminen osoittautui kuitenkin vielä vaikeammaksi kuin Suomessa. Pizzaa saa kyllä jokaisesta itseään ja turisteja kunnioittavasta ravintolasta. Teimme jo kuitenkin ennen lomaa päätöksen, että ns. turistiruokaloita vltetään viimeiseen asti. Tästä syystä viime viikon pizzeriaksi valikoitui firenzeläinen Berberé. Valitsin pizzaani sellaisia täytteitä, joista minull ei ollut aavistustakaan, mitä ne olivat. Tarjoilija tiesi kertoa, että paikallista juustoa, erinomaista tomaattikastiketta ja tulista italialaista lihaa.

Aito ja maistuva italiailainen.

Erinomaisen ja huippupizzan erottaa kahdesta asiasta. Ensinnä huippupizzassa tomaattikastike täydentää erinomaisesti muiden täytteiden makua ja hyvässä pizzassa on tomaattikastiketta. Toiseksi huippupizzan tunnistaa siitä, että kun pizzasta on jäljellä noin neljäsosa, tekee mieli lopettaa syöminen, koska takaraivossa alkaa jyskyttää ajatus, että kohta tämä ilo loppuu. Juuri näin kävi Berberén pizzan kanssa. Pohja oli erinomainen, sopivan rapsakaksi paistettu ettei ollut vetinen ja pystyi syömään sormilla. Kyytipoikana päädyimme pitkän matkustuspäivän jälkeen valitsemaan chiantin sijaan firenzeläisiä käsityöoluita. Todella erinomaisia pienpanimo-oluita.

 

Lämpö ja tynnyrit. Eipä sitä juuri muuta tarvitakaan. 

Seuraavana päivänä Firenzessä tutustuimme pariin paikalliseen viinintuottajaan. Pienet viinitilat ovat yleensä aina mielenkiintoisempia vierailla, koska niissä on karismaa ja monesti viinitilan omistaja on esittelemässä omaa filosofiaansa viininvalmistuksessa. Saimme maistaa molemmilla kahdella tilalla Chiantia, Chianti Classicoa ja Supertoscanalaista. Supertoscanalainen tarkoittaa viiniä, jonka valmistuksessa kaikki rypäleet on kasvatettu Toscanan alueella. Tämä näin raakana yksinkertaistuksena, sillä italialaisten viinien laatuluokitukset olisivat sitten jo useamman oman blogipostauksen arvoisia.

Vielä raakoja rypäleitä. 

Ykköshuomiona maailmalla viinitiloja kiertäessä nousee aina mieleen se fakta, että Suomessa viinikaupan hyllyllä on valitettavan vähän valikoimaa ja italialaisista viineistäkin kolmen metrin hyllypätkällä Alkossa on edustettuna suurimmat tuottajat. Mikäli haluamme siirtyä kohti eurooppalaista juomakulttuuria niin viinien myynti pitäisi vapauttaa marketteihin, kioskeihin, turuille ja toreille. Liian moni erinomainen viini jää maistamatta sen vuoksi, että maailman viidenneksi suurin viinin ostaja ostaa laadun sijaan monesti määrää. Ensimmäisenä vierailun kohteena olleen viinitilan omistaja – Marco muisti monesti korostaa viinin ja ruuan yhdistämistä. Reilun viikon nyt jo kotimaassa olleena olen käynyt kolmessa maakunta-Alkossa ja yhdessäkään ei ole ollut hyllyssä pullon pulloa Chianti Classicoa. Tällaisia ne ovat nämä ensimmäisen maailman ongelmat.

Suosittelen. 

-Miika